torstai 29. marraskuuta 2012

17 years of hair

Heipparallaa!

Nyt on tulossa hiushistoriaa! Ei oo missään parhaimmassa järjestyksessä, eikä joka vuodelta mut heheh :) Anyhoo let's begin.


Tässä kuvassa oon 5-vuotias eikä hiuksille oo pahemmin mitään tehty :) Tommonen on mun oma hiusväri.


8-vuotiaana. Leikkasin hiukset polkaksi just ennenkuin alotin peruskoulun.


Tässä taidan olla 9-vuotias. Värjäsin lilaks värillä joka kesti pari viikkoa.


10-vuotiaana oli ihan normit omat.


Tässä taidan olla 11-vuotias ja vähän oon värjänny ruskeeks ja leikannut.


12-vuotias vähän värjätty ja leikattu.


Musta tuntuu, että näissä otsis kuvissa oon 11-vuotias en oo ihan varma :D ehkä 12. Anyways sillon mulla olin tommooset :)



Otsis kasvo poijess ja siitä tuli sivuotsis, tässä 12-vuotias. Ja alemmassa.


Blondeja raitoja.


13-vuotias. Alla tummanruskeeta päällä normiruskee.


Paksuja punaisia raitoja. 13-vuotias.


Tummanruskeet ja otsis. 13 taas!


13,14? Vaaleita raitoja ja sivuotsis.


14-vuotias. Annoin hiusten vaan kasvaa ja laitoin kuparisia ja blondeja raitoja.



15-vuotiaana punaruskeet.


15-vuotiaana blondit. NOT! hhaaha se on vaan peruukki.


16-vuotiaana laitoin pitkän harkinnan jälkeen punaseks kokonaan, vihdoin sillon uskalsin!


Sitten mulla oli pitkään punasta, tässä kirkkaina raitoja ja alla tummempi puna.


Edelleen 16-vuotias. Liukuvärjäys!



17-vuotias. Pari viikkoa kestävä pinkki oli latvoissa.


Hiukset oli vaalentunut ja kasvanut paljon. Ne oli myös ihan karmeessa kunnossa! Siks päädyinkin...


Leikkaamaan lyhyeks! This is me now :) Oon tosi ilonen et leikkasin, en kestäny sitä hommaa niitten pitkien, huonokuntosien hiusten kanssa.

Nyt haluunki jotain uutta hiuksiin! Oon kelannu punasta, tai permistä tai hmm. En tiiä mitä mieltä te ootte?:)









keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Thank you

Ciao!

Sori kun musta ei ole kuulunut vähään aikaan. Kaipa mä sitten jossain vaiheessa alan tuntea oloni paremmaksi. Anyways siitä masennus postauksesta. Oon niin liikuttunut ja kiitollinen teille kaikille!

Sain ihania kommentteja ja jopa pari sähköpostia. Alko itellenkikin kyyneleet valumaan kun luin teidän kommentteja, ette ees tunne mua ja osotatte niin paljon myötätuntoa ja välittämistä.
Haluun kiittää teitä kaikkia, ootte maailman parhaimmat lukijat! Kiitos kun jaksatte mua, vaikka joskus onkin pikku breikkejä.



Love you guys <3

Nyt onkin koeviikko ja olin yhessä kurssikokeessa jonka suoritin itsenäisesti. Kohta palaan taas kouluun normaalisti, apua! No mutta mulla vaihetaan masennuslääkitys, joten toivon et se auttais :)

Oisi tosi kiva, jos laittaisitte joitain postaustoiveita/ideoita!

ps. Lunette-arvonnan voittaja noora-nompparelli@hotmail.com, otathan minuun yhteyttä 30.11 mennessä, muuten arvon uuden voittajan.

maanantai 19. marraskuuta 2012

and the prize goes to...

Heeyyy!

Lunette-arvonta on jo nyt jonkun aikaa ollut auki ja ajattelin, että nyt on aika valita voittaja :)



Yllä olevan paketin voittaja on.... noora-nompparelli@hotmail.com!!!!
Onnittelut ja kiitos kaikille osallistuneille!
Voisiko voittaja laittaa mulle osoitteen mun sähköpostiin souffei@hotmail.fi niin saadaan sun paketti perille :)

perjantai 16. marraskuuta 2012

Kirppari kutsuu!

Moimoimoi!

Lauantaina 17.11 eli ihan just meen äitin kanssa Valtterin kirppikselle! Tarjolla tulee olemaan paljon kaikkea jännää, tein teille vähän kollaaseja maistiaiseksi. Paikan päällä tulee tietysti olemaan huimasti enemmän kaikkea :) Check it out!
(koot vaatteissa xs-m ja kengissä 37-39)









Kipin kapin tulkaa ootte kaikki enemmän kun tervetulleita äitini ja mun pöytään ihmettelemään, löytyykö sieltä juuri sulle jotain kivaa :) Aika uusia tuotteita on myös paljon, eikä oo hinnalla pilattu.
Meidän pöytä on 980 alla olevasta kartasta näkee tarkemmin.
Nähäänhän lauantaina?:)





keskiviikko 14. marraskuuta 2012

The story of my depression

Heyou!

Sain eilen mun uuden Canon 550D:n (aikainen joululahja) ! Käytiin sillä räpsimässä musta vähän kuvia äipän kanssa. Eräs lukija on myös pyytänyt postausta masennuksesta -miten se vaikuttaa elämään ja miten se huomattiin-


Alotetaan vaikka siitä, että miten se huomattiin. En oikein tiedä?
Kun ite ajattelen taaksepäin niin luulenpa olleeni masentunut lähes niin kauan kuin muistan. Ainakin jo 5 vuotiaana, mutta ei sitä kai kukaan huomannut. Asuin silloin äitin kanssa kahestaan, joka oli yksinhuoltaja ja opiskeli sairaanhoitajaksi samalla.. rahaa ei ollut ihan kauheesti.
En pienenä pahemmin pitänyt päiväkirjaa vaan kirjottelin runoja ja lauluja, löysin kuiteskin jonkun päiväkirja kirjotuksen. Olin n.8-9 vuotias ja siinä itse totesin olevani masentunut. Näytin sitä mun äitille ja se kysyi multa ; mistä tiesit silloin olevasi masentunut?



Mietin sitä kauan, monta päivää, enkä vieläkään tiedä mistä olen saanu päähäni kirjottaa niin.
Tai, että mistä olen tiennyt olleeni masentunut. Kai äiti on siitä puhunut, muuta syytä en keksinyt.
No anyways, menin eskariin 5 vuotiaana. Se oli englannin kielinen ja kesti kaksi vuotta, sillä sinne mentiin vuotta normaalia aikaisemmin. Se oli jo sillon mulle tosi rankkaa, jos oli vähän aikaa kipeenä tuli kauhea pino läksyjä tehtäväks. Kun menin ala-asteelle 1 ja 2 luokka oli mulle aika helppoja ja ne suju ihan hyvin.


Jotain siinä sitten tapahtu. 3 luokalla ei enää mennyt hyvin. Mun isä ei silloinkaan ollut vielä pahemmin kuvioissa ja äitillä oli kerennyt olla jo pari poikaystävää, joista yksi asui meillä monta vuotta.
Kolmosella koulussa oli kauheasti draamaa tyttöjen kanssa. Jätettiin ulkopuolelle, kokoajan piti jotenkin kilpailla ja mulla oli tosi ulkopuolinen olo. Se sai mun olon tosi huonoksi ja vielä sen lisäks äitilläkin oli stressiä sun muuta ja se välillä purkautui muhun.


Sanoin äitille usein olevani kipeä, koska en halunnut mennä kouluun. Pistin kuumemittarin patteria vasten. En halunnut tuntea oloani ulkopuoliseksi, joskus jopa itkin koulussa. Silloinkun menin kouluun tulin yleensä suoraan kotiin, (välillä tietysti näin kavereita) avasin telkkarin ja otin syötävää. Sitten istuin siinä monta tuntia, hukutin itteni pois muusta maailmasta, koska maailma oli liian karu. Sitten se rikkoutui kun äiti tuli kotiin sanomaan tee tätä tee tota, kun oisin vaan halunnu rauhottua. Pakenin mun huoneeseen. Joskus vielä pienempänä lukittauduin vessaan tekemään vessapaperista kulhoja sun muita? 
Kai se oli mun tapa saada muuta ajateltavaa.


Mulla oli samassa koulussa ala-asteella, mutta ylemmällä luokalla onneksi yksi toinen kaveri niiden lisäksi jotka oli mun luokalla. Vietettiin paljon aikaa yhessä ja onneks hän oli mun ystävä. 4 luokalla meille tuli yksi opettaja, joka vihas mua. Ihan oikeasti vihas mua. Kerran se jopa soitti mun äitille ja haukku äitini ja mut pystyyn. Olin välinpitämätön, en usein tehnyt läksyjä. Olin paljon poissa. Oisipa se vaan tiennyt, että oon masentunut. Ei sitä ois kyllä varmaan sekään kiinnostanut. Mutta sekin oli yksi syy, miksen joskus halunnut mennä kouluun. Mua nolotti etten ollut tehnyt joitain tehtäviä ja en myöskään koskaan saanut nukkuttua kun vasta tosi myöhään, vaikka menin aikasin nukkumaan. Olin aina ihan väsynyt koulussa, eikä sitä väsyneenä paljon opi. Eikä välillä jaksa nousta. Nykyään mulla on nukkumiseen onneksi melatoniini.


Söin myös paljon suruuni, karkkia ja muuta epäterveellistä. Siitä tuli myös ulkonäkö paineita ja se pahensi masennusta. Muistan kun olin 7 luokalla perheen kanssa vesipuistossa ja mulla oli surkee olo.
Menin vessaan ja kun katoin itteäni bikineissä mua ällötti, ahdisti ja aloin itkeä. 5 luokalla se kauhea opettaja vaihtui ja silloin meni paljon paremmin. 6 luokalla se tuli takasin. Ihan ok mä sillon pärjäsinkin, mutta kaveri jutut alko taas menemään huonosti. Olin silloin 12-vuotiaana paljon mun tädin kanssa, joka on mua 3 vuotta vanhempi. Sen kautta rupensin kokeilemaan alkoholia ja tupakkaa. Ne samat kaverit mun luokalla jotka jo aikasemmin syrji, jätti mut sentakia kokonaan ulkopuolelle ja olin ihan yksin. Muutenkin aikaisempina vuosina ne meni matkoille ja leffoihin aina ilman mua. Se sattu joka kerta, kun sain tietää. Tai jos piti tehdä ryhmät luokassa niin pelkäsin aina, että taasko ne jättää mut yksin.


Kun kuudes luokka loppu ja seitsemäs alko olin edelleen ilman niitä samoja kavereita, jotka ylä-asteellakin oli munkanssa samalla luokalla. Tätini kanssa hengailin paljon ja päihteiden käyttö koveni. Mulla oli niin kauhea olo, etten tiennyt miten muuten sen saisin pois. Se autto edes hetkeksi. Niinä aikoina aloin myös viiltelemään ensimmäisiä kertoja. Se autto myös hetkeksi. Kaveri draaman takia 6 luokan lopussa menin koulukuraattorin puheille ja he ohjasivat minut nuorisoasemalle, jonka alotin 7 luokalla. Siellä puhuin terapeutin kanssa, vihasin sitä, jouduin aina pidättämään itkuani.


Kun 7 luokka oli n puolessavälissä, olin jälleen väleissä ystävien kanssa jotka feidas mut aikaisemmin. Sillon myös päihdeasiat selvisi äitille ja menin yksityiseen psykoterapiaan. Silloin minulle aloitettiin myös masennuslääkitys. Vähän sen jälkeen muutettiin espoosta tänne helsinkiin, jossa nyt asun. Muistan kun mun huoneessa oli vaan patja ja radio. Laitoin joka ilta Guns 'n Rosesin Don't Cry biisin soimaan ja itkin itteni uneen. Ne oli varmaan kauheimpia aikoja.


8 luokalla ne kaverit, jotka hylkäs mut sen takia, että join rupes tekemään sitä ittekkin. Ja tehtiinkin sitä yhessä lähes joka viikonloppu. Se oli ihan järjetöntä. 9 luokalla en enää halunnut juoda. Tajusin kuinka se vaan pilaa mun elämää ja tekee kaikesta huonompaa mitä jo valmiiksi oli. Jäin sitten taas vähän ulos niitten porukasta, koska ne jatko sitä ja mä en. Koitin panostaa parhaani mukaan kouluun, että pääsisin Kallion lukioon. Ja sainkin nostettua keski-arvoni 6,4 - 7,5.


Sen jälkeen mitä mun elämässä tapahtu, tiedättekin jo :)
Mutta miten se masennus vaikuttaa elämään? Pienempänä mulla oli paljon eri harrastuksia, mutta olin niin henkisesti uupunut etten usein jaksanut sinne mennä. Ne kaikki sitten päädyinkin lopettamaan. Teatteri on ainoa joka pysyi. Mutta niin vaikuttaahan se. Kouluun varsinkin. Nytkin mulla on vaan 1 kurssi jolla käyn koulussa ja yhtä suoritan itsenäisesti. Koska en kykene menemään kouluun, en vaan jaksa. Se on kun käynnistää auton ja siihen menee aina paljon bensaa, niin aamuisin ne mun bensat ei vaan riitä. Vaikka oisin kuinka nukkunu. Mua ahdistaa. Harvoin jaksan siivota mun huonetta, ei se ole laiskuudesta kiinni. Haluun siivota sen. Enkä tykkää olla siellä jos se on tosi sotkunen. Tarviin vaan niin paljon aikaa siihe, että rentoudun. Tai en tiedä.. en osaa selittää.


Joskus joku tosi pieni juttu laukasee mun huonon olon. Saatan ihan turhaan riidellä Albertin kanssa, koska vaan flippaan. Kerran se ei välttämättä oisi päässyt meille ja tulin tosi surulliseksi ja aloin itkemään ku hullu. Mulla oli rintakehässä hirvee ahdistuineisuuden tunne, tunne niinkuin tekis mieli laittaa veitsi sydämeen. Ja siihen yleensä auttaakin viiltely. Vaikka yritänkin olla tekemättä sitä ja olenkin siitä suoriutunut aika hyvin. Usein myös kaikki tuntuu ihan turhalta, koko mun olemassa olo ja haluun vaan kuolla, mennä nukkumaan enkä koskaan herätä. Joskus kävellessäni ulkona, toivon että auto ajais mun päälle.

 Muistan kun olin 9 vuotias ja mulla oli se sama tunne, uhkasin monesti äitilleni veitsi kädessä ja itku kurkussa, että joku päivä kun se tulee kotiin en oo enää elävien kirjoissa. Miten se nyt sitten vaikuttaa, kyllä varmaan ymmärrätte. Mulla on kans usein turhaan ulkopuolinen olo, tai olo ettei musta välitetä. Ärsyynnyn ja turhaannun tosi helposti, jos joku asia ei onnistu voin turhautuu niin paljon et alan vaan itkemään. Enkä jaksa aina panostaa esim. vaatteisiin niin paljon kun haluaisin masennuksen takia. Masennuksen takia pidän asiat mun sisällä, koska en haluu käsitellä niitä. En haluu aina huonoa oloa. Ja se vaan pahentaa kaikkea. En myöskään oikeen osaa luottaa miehiin. Ehkäpä se ei liity masennukseen niin paljoa, vaan enemmän siihen ettei mun isä ollut läsnä. Ja siihen, että äitillä oli monia poikaystäviä, jotka aina lähti. Siitä mulle on jäänytkin pelko, että kaikki miehet vaan aina jättää mut. Noh se vaikuttaa kaikkeen, ihan kaikkeen. En nyt osaa rupee luettelemaan, mutta tajuatte varmasti.


Tässä nyt oli jonkinlainen selitys, aika sekava varmastikkin ja ois niin paljon kirjotettavaa, etten tiedä mitä kirjottaa! Jos on jotain kysyttävää vielä niin laittakaa kommenttia.


lauantai 10. marraskuuta 2012

...and that's who I am.

Eräs lukija pyysi and that's who I am postausta, joten here it comes :)
Kunnon postauksia alkaa tulemaan, kun saan ensiviikolla uuden kameran.
































































ps. muistakaa osallistua ARVONTAAN!